Kuuliaisia kansalaisia ei pitäisi aliarvioida
Kuuliaisten suomalaisten ymmärrystä ei pitäisi aliarvioida. Uuteen tilanteeseen pitää reagoida voimakkaasti, mutta ei pidä johtaa harhaan. Päättäjien olisi löydettävä viestinnälle enemmän aikaa.
Suomalaiset ovat kuuliaisia ihmisiä. Se on ollut ja on elintärkeä voimavara varsinkin nyt, kun yhdessä taistelemme yhteistä vihollista vastaan.
Kuuliaisuutta ei pitäisi käyttää väärin hyväksi. On ymmärrettävää, että pandemian alkuvaiheessa viestit piti saada kirkkaina läpi. Ymmärrän kuitenkin heitäkin, jotka nyt tuntevat olonsa huijatuiksi.
Kuuliaisia suomalaisia ei ikinä kannattaisi pitää tyhminä. Mitä miettivät nyt seniorit, jotka kaksi kuukautta sitten velvoitettiin valtion toimesta kotikaranteeniin? Tai mitä miettivät nyt Meri-Lapin ihmiset, joiden perhe-elämä rajoitettiin puhe-etäisyyteen Suomen ja Ruotsin rajalle?
On täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, että uudessa tilanteessa reagoidaan liian voimakkaasti ja ylikin, mutta sitä ei voi hyväksyä, että johdetaan tietoisesti harhaan.
Jatkuessaan tällainen toiminta synnyttää kiihtyvän kierteen, jossa luottamus viranomaisten toiminnan avoimuuteen murtuu. Luottamusta joko on tai ei ole. Kyse on täysin mustavalkoisesta mallista, mitään harmaita sävyjä ei ole.
Virheistä pitää ottaa opiksi. Kellojen pitäisi soida, kun oikeuskansleri pyytää selvitystä STM:n ja THL:n koronatietojen panttaamisesta.
Kansalla on oikeus tietää. Propaganda puri hyvin vielä DDR:ssä ja Saksan varhaisemmassa historiassa, mutta malli ei mitenkään sovi 2020-luvun Suomeen.
Kriisitietoisuutta, kuuliaisuutta ja ymmärrystä suomalaisilla kyllä riittää. Yhteenkuuluvaisuuden tai oikeudenmukaisuuden tunnetta ei saa pilata, koska silloin vaivumme apatiaan tai yllymme joukkohysteriaan.
“Emmehän ole vesisikoja+”
Luontodokumentti kuvasi aikanaan osuvasti vesisikojen toimintaa ulkoisen vaaran uhatessa. Lauma vetäytyi tiiviiksi lihamuuriksi johtajiensa ympärille, mutta mitään ratkaisua porukalla ei ollut. Ajanpeluu veisi hengen lopulta kaikilta. Yhtenäinen, harjaantunut lauma olisi joko välttänyt tilanteen paremmalla tiedustelulla kokonaan tai ainakin osa porukasta olisi kiertänyt vihollisen selustaan. Emmehän ole vesisikoja?
On selvää, että niin maan hallitusta kuin johtavia virkamiehiä koetellaan. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa selvitellä, valmistella eikä perustella komiteoita, kun Suomi on vajoamassa syvimpään taloudelliseen kriisiinsä. Olemme ilman sitäkin rakentamassa sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden lasku tulee maksuun tulevina vuosina.
Nyt olisi käyttöä emännän tai isännän otteelle. Pääministeri Sanna Marinilla on aito mahdollisuus kasvaa Saksan demarijohtaja Gerhard Schröderin tyyliin ja laittaa työmarkkinat ja maan kilpailukyky kuntoon. Vaalimenestystä lyhyellä tähtäimellä tästä ei voisi luvata, mutta mainetta kyllä.
Tässä kriisissä eivät nyt vanhat keinot tai normaalin arjen tahti riitä. Asiantuntijoita pitää toki kuulla, mutta jatkossa pitää uskaltaa tehdä poliittisia päätöksiä jämäkämmin ja kantaa niistä vastuu. Ruotsissa välttämättömyydestä on tehty hyve, kun asiantuntijat ovat valokeilassa siitä syystä, että pääministeri Stefan Löfvenille ei ole tukenaan samanlaisia valmiuslakeja.
Hallituksen kriisin hallinnassa on paljon petrattavaa. Esimerkiksi yritystuet tulivat liian hitaasti ja väärässä järjestyksessä. Ensin olisi tarvittu yleistuki, sitten kohdennettua eri aloille ja sen jälkeen olisi voitu alkaa panostaa tuotekehitykseen. Nyt mennään perä edellä puuhun. Epäselvä viestintä lisää levottomuutta ja epäluottamusta.
Vaikeassa tilanteessa on hyvä muistaa, että ilman kritiikkiä ei koskaan synny parempaa. Päättäjien on myös hyvä oivaltaa, ettei viestintuojaa pidä ampua.
Vaikka on sinänsä kiire kovin moneen tärkeään paikkaan, aikaa pitäisi olla viestinnälle juuri niin paljon kuin viestintä aikaa vaatii.
On kuuliaisten kansalaisten aliarvioimista, että ministerit hölkkäävät Säätytalolla portaita ylös ja alas ja heittelevät ohi mennen jotakin puolivillaista narun takana päivystävälle medialle.
Otetaan esimerkiksi perjantainen pääministerin info keskeisistä valinnoista epidemian seurannassa. Miksi tilaisuus kesti vain 45 minuuttia ja medialle ei annettu mahdollisuutta kaikkiin kysymyksiin saati täydentäviin lisäkysymyksiin? Miksei tilaisuus olisi tarvittaessa kestänyt niin kauan kuin kysymyksiä olisi riittänyt, kuten Ruotsissa toimitaan?
Tämä esimerkki ei lisää luottamusta päättäjien ja viranomaisten avoimuuteen. On aivan inhimillistä ja myös luottamusta herättävää vastata, etten tiedä. Kriisiviestinnässä kannattaa yrittää totuudella.
Vaikeuskerrointa riittää, koska nyt kasvaa vain pelkokerroin luottamuksen kustannuksella.
Kysymystä kiertelevän ja kapulakielellä uuvuttavan poliitikon tai virkamiehen tunnistavat kaikki. He tekevät omasta mielestään aina kaiken oikein, virheetkin.