Lohduttaminen voi olla karmaisevaa.
Kannustaminen sitäkin karmaisevampaa.
Kerran oman elämäni alakulon alhossa luulin, että mykkyys on ainoa aito kieleni ja horisontissa näkyy vain sumua, jos edes sitä.
Siltä ajalta muistiini on periynyt lauseita, joita loppuikäni inhoan. “Piristy nyt. Lähde vaikka lenkille. Muista, mitä kaikkea hyvää olet saanut aikaan aiemmin.“
Tämä kannustava nopearytmisyys syvensi mykkyyttäni. Tuo sanasinfonia heijasti minulle vain sen, että tuo toinen, tahtomattaan, vältteli tunteitani eikä tunne todellisuuttani.
Kun riski kaatuu päälle, se kaataa kulissitkin. Silloin on lähestyttävä kuin paljain jaloin, ainakin kovat kengät riisuen. Kunnioitettava toisen mykkyyttä,
kätkettyjä kyyneleitä tai vuolaana valuvaa itkua.
Kukaan toinen ei voi sanoittaa toteutuneita toiveita eikä riistettyjä reittejä. Kivullakin on omistajansa.
Pitkä surun tie voi lyhentyä,jos osaamme kunnioittaa sitä.
Irja Askola
piispa emerita