Kriisi on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Se yhdistää kansaamme, jopa kansakuntia, mutta lisää myös eriarvoisuutta, kirjoittaa Diakonissalaitoksen toimitusjohtaja, rovasti Olli Holmström.
Miten helpottavaa ja lohdullista olisikaan kuulla pääministerin suusta sanat: Kansalaiset, tämä kaikki on ohi 15.8. Siihen saakka on kestettävä. Siihen saakka on jaksettava. Siihen saakka vedetään yhtä köyttä.
Valitettavasti se on toiveajattelua. Me emme tiedä tulevasta. Voi olla, että tämä maratoni on vasta alussa. Voi olla, että emme vielä tiedä paljoakaan siitä, mitä kaikkea on kestettävä ja jaksettava.
Hiljattain eletty pääsiäisenaika jää mieliimme ainutlaatuisena (ja toivottavasti myös ainutkertaisena). Kaikki yhteinen ja kollektiivinen kutistui ja löysi toisen ilmenemismuodon – jos löysi. Lomamatkan sijaan tehtiin kotona yhteisöllistä digiloikkaa ja nyt on palattu etätyöarkeen.
Kriisi muuttuu uudeksi normaaliksi
Kriisi jatkuu ja muuttuu yhä enemmän uudeksi normaaliksi. Se yhdistää kansaamme. Se voi yhdistää jopa kansakuntia, jos osaamme välttää sisäänpäin käpertyviä nationalistisia suojautumisratkaisuja. Niillä voimme ehkä korjata omaa kuplaamme, mutta emme korjaa pandemiaa. Ei poikkeusoloja voi julistaa päättyneeksi yhdessä kuplassa, jos naapurikuplassa on katastrofi meneillään.
Yksi asia on varmaa: Vaikka tämä kriisi yhdistää kansaamme, se lisää samalla eriarvoisuutta. Etätyö on hyvin toimeentulevien etuoikeus, kuten on jo monessa yhteydessä todettu. Liikkuvuuden ja sosioekonomisen aseman välillä on merkittävä positiivinen korrelaatio.
Itsekin odotin Uudenmaan eristyksen purkamista kuin kuuta nousevaa. Siihen liittyi vahva kokemus vapauden palauttamisesta. Vapaus ei kuitenkaan tule koskaan ilman vastuuta. Vaikka liikkuminen vapautui, vastuu epidemian rajoittamisesta säilyy edelleen meillä kaikilla.
Eriarvoisuus hiipii keskuuteemme huomaamatta
Poikkeusoloissa on tärkeä pitää huolta niistä ihmisistä, jotka ovat muutenkin jo heikommassa asemassa. Jos sitä rastia ei nyt hoideta, maksamme tätä vielä sukupolvien ajan. Eriarvoisuus hiipii keskuuteemme salaa ja huomaamatta.
Arjen haasteet ovat moninaisia: Vessapaperia saa edelleen normaalihintaan. Käsidesi sen sijaan maksaa nelinkertaisesti. Onneksi vettä ja saippua on saatavilla – ellei satu olemaan asunnoton.
Koululaisen, joka joutuu yksin sinnittelemään useita oppitunteja älypuhelimella keittiön pöydän ääressä, voi olla huomattavasti vaikeampaa saavuttaa samoja tavoitteita kuin kavereitten, joilla on säännöllinen vanhempien tuki ja mahdollisuus rakentaa oma etäopintomaailmansa.
Yhden vähemmistön haaste on tämä: Huumausaineiden saatavuus katukaupassa on toistaiseksi lähes ennallaan, mutta niiden hinta nousee koko ajan. Riippuvuudesta kärsivien lähimmäistemme häiriökäyttäytyminen lisääntyy eikä voi olla näkymättä arjessamme.
On aivan selvää, että kaikkien on osallistuttava jälleenrakennustalkoisiin – kukin oman kantokykynsä mukaan. Voi olla, että joudumme rakentamaan taloudellisen kantokykymme kokonaan uudelleen. Voi olla, että meidän on löydettävä koko hyvinvointiyhteiskunta uudelleen.
Löydettävä se on joka tapauksessa. Yhdessä. Etsiminen ja löytäminen on aloitettava jo nyt, kriisin vielä vallitessa. Käydään rohkeasti keskustelua silmät auki joka suuntaan ja kaikkiin ihmisiin!