Kustannustehokkaiden eristystoimien valinta vaatii koetun hyvinvoinnin arviointia. Tärkeimmät perinteiset talousmittarit eivät riitä hyvinvoinnin mittareiksi.
Koronavirus pakottaa meidät ottamaan kantaa asioihin, joista emme mielellämme puhu. Mikä on hinta, jonka olemme valmiita maksamaan yksittäisen ihmiselämän suojelemisesta?
Jos antaisimme koronaviruksen levitä vapaasti, olisi seurauksena kymmeniä tuhansia kuolemia. Tällä hetkellä viruksen aiheuttamia kuolemantapauksia on Ruotsissa jo yli 2 000, Suomessa noin 200. Suomen kireämmillä eristystoimenpiteillä on siis pelastettu satoja ihmisiä jo nyt ja niillä voidaan pelastaa kymmeniä tuhansia tulevaisuudessa.
Samalla eristystoimet ovat iskeneet rajusti Suomen talouteen. Maaliskuussa työttömien ja kokoaikaisesti lomautettujen määrä kasvoi yli 60 000 hengellä. Konkurssiaalto uhkaa ravintola-, matkailu- ja muita kriisistä suorimmin kärsiviä aloja, elinkeinoelämän suhdanneodotukset laskivat 1990-luvun laman tasolle ja eristäytymisen on arvioitu maksavan yhteiskunnalle yli miljardin viikossa.
Eristystoimet hankaloittavat erilaisten haavoittuvien ryhmien avunsaantia. Yksinäiset vanhukset, syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, mielenterveyskuntoutujat ja monet muut ovat vaarassa jäädä vaille kipeästi tarvitsemaansa tukea. Vamoksen johtaja Terhi Laine esimerkiksi arvioi, että Suomessa noin 20 000 nuorta elää erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Koulujen kiinnipidon pelätään vuorostaan lisäävän eriarvoisuutta ja lastensuojelullisia riskejä.
Mittavat toimet olivat tarpeen, jotta viruksen hallitsematon leviäminen saatiin katkaistua. Nyt sairaalahoidossa olevien määrä on pysynyt suhteellisen tasaisena viimeiset kolme viikkoa.
Mitä pidempään eristystoimet jatkuvat, sitä suuremmiksi käy niiden aiheuttama vahinko.
Ei enää rajoitusta millä keinolla hyvänsä
On välttämätöntä siirtyä eristystoimenpiteiden evoluutio- ja evaluointi -vaiheeseen. Tavoite on edelleen sama, viruksen leviämisen tukahduttaminen. Mutta ’keinolla millä hyvänsä’ -ajattelusta on siirryttävä ’kustannustehokkailla keinoilla’ -ajatteluun, jossa arvioidaan kriittisesti käytössä olevien keinojen hyötyjä ja haittoja.
Samalla kun otetaan uusia tehokkaampia keinoja käyttöön, on meidän uskallettava purkaa tehottomat toimenpiteet. Jälkimmäiset aiheuttavat niin paljon muuta inhimillistä ja taloudellista haittaa, että niiden marginaalinen hyöty viruksen leviämisen estämisessä ei oikeuta niiden jatkamista.
Uusista keinoista tärkeimpiä ovat hallituksenkin suosittamat ”laaja testaus, tehokas tunnistettujen tautitapausten ja -ketjujen jäljittäminen [mielellään mobiilisovelluksella], sairastuneiden eristäminen sekä altistuneiden karanteeni”.
Kuten Osmo Soininvaara asian ilmaisee: ”Kun toimitaan budjettirajoituksen alaisena – niin kun toimitaan aina – kannattaa optimoida. Ilman optimointia kuolee lopulta paljon enemmän ihmisiä, koska rahat haaskautuvat hyvin kalliisiin ja jokseenkin hyödyttömiin toimiin sen sijaan, että käytettäisiin edullisia ja vaikuttavia. ”
Raha on liian sokea mittari
Mutta millä mittareilla arvioida toimenpiteiden hyötyjä ja haittoja?
Ilmeisin haitta on tietysti kuolemantapaukset ja sairastumiset. Mutta miten arvioida rajoitustoimenpiteiden aiheuttamia haittoja?
Pelkkä raha on varsin sokea mittari. Miljoonan menetys bruttokansantuotteessa voi tarkoittaa sitä, että muutama varakas sijoittaja ei saanut kvartaalibonuksiaan. Tai se voi tarkoittaa sitä, että sata ravintolayrittäjää jäi työttömäksi.
Jälkimmäisen inhimilliset vaikutukset ovat huomattavasti rankempia, mutta pelkkiä talouskasvumittareita tuijottamalla kohtelemme molempia tapauksia samanarvoisina.
Räikeimmin tämä epäsuhta talousmittareiden ja inhimillisen hyvinvoinnin välillä on näkynyt Yhdysvalloissa. Koronavirusta edeltävät kymmenen vuotta tärkeimmät talousmittarit – bruttokansantuote, pörssikurssit, työttömyystilastot – kertoivat menestystarinasta.
Talous kasvoi vahvasti ja työttömyys väheni. Samalla ihmisten koettu hyvinvointi laski ja alkoholin, huumeiden ja itsemurhien aiheuttamat epätoivokuolemat nelinkertaistuivat verrattuna vuoteen 1999. Tämän seurauksena – vauraille länsimaille täysin poikkeuksellisesti – keskimääräinen elinikä on kääntynyt Yhdysvalloissa laskuun.
Herää kysymys, kumpi on tärkeämpi politiikan onnistumisen mittari, talouskasvu vai kansalaisten pitkä ja onnellinen elämä?
Koettua hyvinvointia pitää mitata
Siksi sekä tässä akuutissa kriisivaiheessa että jälleenrakennusta suunniteltaessa tarvitaan talousmittareiden rinnalle mittareita, jotka tavoittavat paremmin, mikä on ihmisten koettu hyvinvointi ja elämänlaatu.
Juuri ennen koronakriisiä kirjoitimme Soste ry:n pääekonomisti Jussi Ahokkaan kanssa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla, että Suomen on aika aloittaa järjestelmällinen koetun hyvinvoinnin mittaaminen ja siihen nojaava hyvinvointipolitiikka.
Yksi esittämämme tavoite oli koetun hyvinvoinnin säännöllinen kuukausittainen mittaaminen, jotta meillä olisi reaaliaikaista dataa ihmisten hyvinvoinnin muutoksista.
Jos tällainen mittari olisi meillä nyt käytössä, voisimme sen avulla tarkastella, mihin ryhmiin koronavirus on iskenyt pahiten. Onko hyvinvointi vähentynyt eniten Uudellamaalla vai muualla, kärsivätkö nuoret vai vanhat enemmän, miten sukupuoli tai koulutustausta vaikuttavat kriisikestävyyteen?
Näiden tietojen avulla voisimme paremmin kohdentaa apupaketit ja muut auttamistoimet niihin ryhmiin, jotka ovat kärsineet eniten.
Merkityksellinen hyvinvointi
Talous vastaan ihmishenget on väärä vastakkainasettelu koronakriisin jälkeistä yhteiskuntaa rakennettaessa.
Myöskin kysymys siitä, mikä on ihmishengen arvo rahassa, on väärä.
Raha on vain väline, jolla ei itsellään ole arvoa. Rahan arvo määräytyy sen mukaan, mitä sillä voi ostaa – autioon saareen setelitukun kanssa haaksirikkoutuneelle setelit tarjoavat vain hyvän nuotionsytykkeen.
Mutta vaikka raha on vain väline, sen avulla voidaan rakentaa ja ylläpitää monia inhimillisesti arvokkaita asioita. Niillä miljardeilla, jotka menetämme koronaeristyksen vuoksi, oltaisiin voitu rakentaa sairaaloita ja liikuntahalleja, nostaa opettajien ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten palkkoja, tehdä ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä ja tukea monia muita aidosti arvokkaita asioita.
Eli tukahdutetaan koronavirus. Taudin vapaa leviäminen on se huonoin vaihtoehto. Mutta tehdään tukahduttaminen kustannustehokkaasti eli sellaisten keinojen avulla, jotka ovat inhimillisesti kaikkein vähiten haitallisia.
Myös viruksen jälkeinen jälleenrakennus tulee tehdä ihmisten hyvinvointi edellä. Pyrkikäämme pitämään huolta, että eniten kärsineet ryhmät saavat tarvitsemansa avun ja että elvytystoimet vahvistavat sellaista taloudellista toimeliaisuutta, joka aidosti edistää ihmisten hyvinvointia ja jonka hedelmät jakautuvat tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.
Tässä onnistuminen vaatii 1) koetun hyvinvoinnin systemaattista mittaamista, jotta meillä on tarvittava tietopohja, 2) hyvinvointivaikutusten arvioimisen ottamista mukaan poliittisten toimenpiteiden suunnitteluun ja onnistumisen seurantaan sekä 3) ihmistieteilijöiden ottamista talousosaajien rinnalle komiteoihin, joissa jälleenrakennuksen suuntaviivat luodaan.
Näin toimimalla voimme nousta tästä kriisistä entistä vahvempana ja yhtenäisempänä yhteiskuntana, jossa teemme aidosti ihmisten hyvinvointia vahvistavaa politiikka.