3. Moraalin puute sekoitti finanssimarkkinat ja kansainvälisen kaupan
Erotetaan toisistaan finanssimarkkinoiden ydintehtävä eli pääoman ohjaaminen investointeihin ja riskienhallinnaksi kutsuttu vedonlyönti. Kansainvälisessä kaupassa pitää päästä eroon säädäntökilpailusta sekä viennin ja tuonnin epätasapainosta.
Finanssimarkkinat ovat ehkä paras esimerkki siitä, mihin kirjoitukseni toisessa osassa käsittelemäni moraaliton toiminta markkinoilla johtaa.
Finanssimarkkinoiden tarkoitus talousjärjestelmässä on ohjata säästöjä tuottaviin investointeihin. Tämän lisäksi nykyinen finanssisektori on ottanut tehtäväkseen sijoitusriskien minimoinnin.
Yksinkertaistaen markkinoilla lyödään vetoa onnistuuko investointi vai ei. Näiden vetojen rahallinen arvo voi nousta reippaasti alkuperäistä investointia suuremmaksi. Lopulta erilaisia vetoja niputetaan yhdeksi tuotteeksi, jota markkinoidaan alkuperäisten investointien riskisuojauksena.
Tämä toimii hyvin, jos riskit realisoituvat samanaikaisesti ainoastaan pienessä osassa investointeja. Jos suuri osa investointeja menee pieleen kerralla, kuten talouskriisissä on tapana, koko finanssijärjestelmä romahtaa.
Riskienhallinnaksi väitetyt vedot pahentavat asiaa, koska alkuperäisten investointien onnistuminen on sidoksissa vetoihin, joilta katoaa pohja.
Nykyinen finanssisektori ei olekaan sofistikoitunut riskienhallinan järjestelmä, vaan pettää yhteiskunnan, kun riskienhallintaa eniten tarvitaan.
Hyvinä aikoina illuusiota riskien hallinnasta käytetään tuottojen imemiseen reaalitaloudesta. Lopulta nuo tuotot koituvatkin yhteiskunnan maksettavaksi (moral hazard).
Lisäksi finanssisektori onnistuu aiheuttamaan talouden epävakautta ilman reaalimaailman shokkia (finanssikriisi), ja se eskaloi paniikkia oikean shokin seurauksena (talouskriisi nyt).
Näiden ongelmien pohjalta on helppo väittää, että nykyinen finanssijärjestelmä ei aja ihmisten hyvinvoinnin tavoitteita parhaalla tavalla.
Ratkaisu: Erotetaan pääoman ohjaaminen vedonlyönnistä
Yksi mahdollinen ratkaisu olisi erottaa toisistaan finanssimarkkinoiden ydintehtävä eli pääoman ohjaaminen investointeihin ja riskienhallinnaksi kutsuttu vedonlyönti.
Jälkimmäistä voisi säännellä tiukemmin esimerkiksi siten, että riskisuojauksen koko olisi sidottu alkuperäisen investoinnin kokoon ja ainoastaan investoinnin alkuperäisellä tekijällä olisi oikeus tehdä se.
Näillä lisäsäännöillä riskienhallinta ajaisi todellista tehtäväänsä ilman, että se lisäisi järjestelmäriskiä. Jos riskienhallinnasta kriisin sattuessa koituisi tappioita, niitä ei pitäisi ikinä kattaa valtion toimesta.
Koska finanssisektorilla työskentelevät ihmiset ovat osoittaneet vahvaa taipumusta korruptoituneeseen porsaanreikien hyväksikäyttämiseen, saattaisi olla järkevämpää järjestää koko ydintehtävä valtion toimesta.
Tätä tehtävien jakoa tukeva lisäargumetti on finanssimarkkinoiden monimutkaisuuden vähentäminen.
Sofistikoituneet sijoitusinstrumentit saattavat toki lisätä tehokkuutta pääoman ohjaamisessa tuottaviin investointeihin. Jos niiden yhteisvaikutus kuitenkin sumentaa kokonaiskuvan markkinoiden toiminnasta, emme pysty arvioimaan, toimivatko markkinat asettamiemme tavoitteiden mukaisesti.
Väitän kuitenkin, että tehokkuushäviö on loppupeleissä pieni suhteutettuna nykyisen räjähdysalttiiin finanssijärjestelmän haittoihin.
Eduilla kilpailu sotki kansainvälisen kaupan
Toisessa esimerkissä tuon esille ongelmakohtia ja parannusehdotuksia kansainvälisestä kaupasta.
Vapaa kansainvälinen kauppa on vallitsevan globaalin talouspolitiikan kulmakivi. Kaupan kannattavuuden perusteena toimii David Ricardon 1800-luvulla tunnetuksi tekemä suhteellisen edun käsite.
Lyhyesti suhteellinen etu tarkoittaa, että kahden maan kokonaistuotanto on omavaraista tuotantoa suurempi, jos maat käyvät kauppaa ja keskittyvät tekemään asioita, joita ne tekevät parhaiten.
Suhteellinen etu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä, mutta sekään ei ota huomioon muita tavoitteita kuin taloudellisen tehokkuuden.
Ensiksi, vapaakauppa tekee maailmasta vauraamman, mutta tuon vaurauden jakaminen ei ole onnistunut reilusti.
Toiseksi, koronapandemian aiheuttamat rajoitukset muistuttavat valtioita, että omavaraisuus olisi hyödyllinen ainakin kriisiolosuhteissa.
Kolmas ja tärkein tehokkuudesta poikkeava tavoite liittyy kirjoitukseni ensimmäisessä osassa mainittuun haitallisen kilpailun kehään. Nykyään tuotantopäätöksiin vaikuttaa parhaan osaamisen lisäksi suotuisa sääntely.
Maat kilpailevat jopa työntekijöidensä aseman huonontamisessa houkutellakseen yrityksiä. Samoin kuin verotuksessa, pitkällä tähtäimellä maat ajautuvat järjestelmään, joka ei palvele ihmisten tavoitteita.
Siksi Ricardon suhteellinen etu osaamisessa onkin vaihtunut suhteelliseksi eduksi sääntelyssä.
Yritykset siirtävät tuotantoaan vähemmän kehittyneisiin maihin pääasiassa halvemman työn perässä. Tähän liittyy sääntely esimerkiksi minimipalkasta tai työajoista.
Siirron salliminen ilman ehtoja on epäsuotuisaa ja tekopyhää yrityksen kotimaan kannalta. Kotimaan kuluttajat kyllä hyötyvät halvemmista tuotteista, mutta työnsä menettävät tuotantotyöntekijät kärsivät.
Lisäksi kyseinen valtio asettaa epäsuorasti eri standardin omien kansalaistensa ja muiden ihmisten hyvinvoinnille. Esimerkiksi Suomi voi asettaa minimipalkan ja sen seurauksena yritys X siirtää tuotannon Kiinaan, jossa minimipalkkaa ei ole. Samat työt tulee tehtyä ilman Suomen asettamaa hyvinvoinnin standardia.
Huomaa, että vaikka Kiinassakin noudatettaisiin samaa minimipalkkastandardia, tuotanto siellä olisi silti halvempaa kuin Suomessa. Samojen tuotteiden ostamiseen riittää pienempi palkka Kiinassa kuin Suomessa.
Vaihtoehtoisesti valtio voisi pitää yllä samoja hyvinvoinnin standardeja myös ulkoimaiselle tuotannolle. Tämä tarkoittaisi maahantuontikieltoa tuotteille, joiden tuotantoketju ei täytä kotimaisia sosiaali-, ympäristö- ja turvallisuusstandardeja.
Tällä hetkellä on kuitenkin laajassa mittakaavassa mahdotonta selvittää piilotettua tietoa siitä, mitä tuotantoketjuissa tapahtuu. Tullilla ei ole resursseja tehdä selvitystä joka tuotteesta ja kuluttajat ovat yhtä tietämättömiä, käytetäänkö esimerkiksi kännykän raaka-ainetuotannossa lapsityövoimaa.
Onneksi meillä on myös esimerkkejä yrityksistä, joiden koko liiketoimintamalli nojaa avoimuuteen ja vastuulliseen tuotantoon. Nämä marginaalissa olevat yritykset osoittavat, että todistustaakan standardien täyttämisestä voi myös asettaa yritysten harteille.
Tällä järjestelyllä vastuullisuudesta tulisi elinehto kaikille yrityksille. Jos kansainväliset yritykset eivät esimerkiksi haluaisi täyttää Suomen standardeja, suomalaisille tuottajille avautuisi markkinarako saman tuotteen tekemiseen. Suomi edistäisi demokraattisesti valittujen standardien käyttöä ulkomailla ja pystyisi yksipuolisesti rikkomaan haitallisen kilpailun kehän.
Vientikilpailu luo myös häviäjiä
Toinen ongelmakohta kansainvälisessä kaupassa on se, että kaikki maat pyrkivät lisäämään vientiä.
Kun maa vie enemmän tuotteita kuin tuo, se vaurastuu. Jos tuontia on enemmän kuin vientiä, maa velkaantuu.
Etelä-Korea ja Kiina ovat näyttäneet, kuinka vientiin painottuva talousmalli voi johtaa ripeään kehitykseen. Ne ovat nostaneet satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä muutamassa vuosikymmenessä, mikä on mahtava saavutus ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.
Valitettavasti kaikki maat eivät voi olla vientiylijäämäisiä samaan aikaan, koska globaalisti kaikkien maiden viennin ja tuonnin summa on nolla.
Samalla kun Suomen vienti vetää, joillain muilla mailla kasaantuu velkaa. Tämä pysyvä epätasapaino ei ole toivottava ominaisuus globaalin talousjärjestelmän kestävyyden kannalta.
Ratkaisuna maat voisivat tasata yli- ja alijäämät jakaakseen vapaakaupan tuoman vaurastumisen kaikkien kesken. Tämänkaltaisen globaalin yhteistyön toivominen on kuitenkin epärealistisen optimistista.
Ratkaisu, jonka maat voisivat tehdä yksipuolisesti olisi oman viennin ja tuonnin tasapainottaminen. Tähän ratkaisuna voisi olla jo John Maynard Keynesin ehdottama kaksoisvaluutta (Bancor).
Yksi valuutta olisi käytössä vain kotimaassa ja toinen olisi vaihdettavissa ulkomaan valuuttoihin. Säätämällä valuuttojen hintasuhdetta maa voisi kannustaa yrityksiä lisäämään tai vähentämään vientiä sen ajautuessa pois tasapainosta.
Painotan, että tämä järjestelmä ei olisi este kansainväliselle kaupalle. Maa voisi niin halutessaan viedä ulkomaille vaikka kaiken tuotantonsa, kunhan se samanaikaisesti toisi ulkomailta kaikki kulutustuotteensa. Balanssin säilyttäminen takaisi, että vahvan viennin maat eivät köyhdyttäisi muita maita.
Yhdessä standardien ja tasapainon ylläpitäminen olisivat terve pohja kansainväliselle kaupalle, ja toteutettavissa ilman kansainvälisiä sopimuksia. Ne aiheuttaisivat kaupan esteitä nykyjärjestelmään verrattuna, mutta ne auttaisivat yhdistämään ihmisten ja talousjärjestelmän tavoitteet.
Maat eivät olisi enää pakotettuja velkakierteeseen tai laskemaan hyvinvoinnin standardejaan, vaan niillä olisi todelliset puitteet vaurastua yhdessä.
Kirjoituksen osat