1. Globaali talousjärjestelmä tarvitsee kokeilukyvyn
Nykyinen globaali talousjärjestelmä keskittää valtaa ja tietoa, mikä kasvattaa pitkällä aikavälillä koko järjestelmän romahtamisen riskiä ja hidastaa kehitystä. Tarvitaan uusi, äkkiseltään mahdottomalta tuntuva diili.
Kolmiosaisen kirjoitukseni ykkösosan ajatukset seuraavat löyhästi Joseph Schumpeterin (Creative Destruction) sekä Nassim Nicholas Talebin (The Black Swan, Antifragile) ideoita.
Jos pyrkisimme rakentamaan kestävän järjestelmän, olisi mieletöntä tehdä suuria kehityskokeiluja koko populaatiolle samanaikaisesti. Tämä riskeeraisi koko järjestelmän virheen sattuessa, mikä tapahtuu ihmisten erehtyväisyyden vuoksi varmasti ennemmin tai myöhemmin.
Evoluution havainnollistamana kestävin ja kehittyvin järjestelmä oppii jatkuvasti pienillä kokeiluilla. Jatkuva tiedon kerääminen takaa myös, että järjestelmä päivittyy täyttämään ajankohtaisia tarpeita.
Tämä ihanne ei ole toteutunut taloustieteessä eikä globaalissa talousjärjestelmässä.
Uusklassinen taloustiede on ollut jo pitkään dominoiva koulukunta taloudellisessa ajattelussa. Se ei ole ollut avoin erilaisille lähestymistavoille, minkä seurauksena ymmärryksemme taloudesta suodattuu kapean linssin läpi.
Laatikon ulkopuolelta tulevat ajatukset ohitetaan nopeasti, koska perustavien muutoksien toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä, mikä puolestaan johtuu kokeilujen puutteesta. Kokeilujen pois jättämisen hinta on vaikea huomata, koska se kasaantuu hiljalleen pitkän ajan kuluessa.
Vaikka talousjärjestelmä olisi ollut täydellinen joskus aiemmin, se ei varmastikaan pysy parhaana nopeasti muuttuvassa maailmassa.
Keskuspankeista tuli toistensa kopioita
Keskuspankit ovat esimerkki siitä, mitä seurauksia taloudellisen tiedon keskittämisestä seuraa reaalimaailmassa.
Vähemmän globalisoituneessa maailmassa eri maiden keskuspankit kokeilivat jatkuvasti useita erilaisia talouspolitiikan keinoja. Ajan mittaan ne oppivat virheistään ja parhaat talouspolitiikan keinot levisivät ympäri maailman.
Näiden keinojen avulla talousjärjestelmä pysyikin vakaana 1980-luvun lopulta vuoden 2007 finanssikriisiin saakka (great moderation).
Finanssikriisistä huolimatta keskuspankkien talouspoliittiset toimet ovat jatkaneet yhdentymistä. Nykyään lähes kaikki suurimmat keskuspankit käyttävät täsmälleen samoja talouspolitiikan keinoja.
Yhdentyminen on erityisen vaarallista, kun kyseessä olevat toimet ovat uusia, kuten negatiiviset korot ja setelirahoitus (quantitative easing, keskuspankki luo rahaa ja ostaa sillä arvopapereita). Nämä ovat esimerkkejä suurista talouspoliittisista kokeiluista globaalissa mittakaavassa ennenkokemattomassa tilanteessa. Mikä voisi mennä pieleen?
Samanlaisia esimerkkejä toimintatapojen globaalista yhdentymisestä löytyy muistakin yhteiskunnan osa-alueista, kuten lainsäädännöstä ja liiketoiminnasta.
Tämän prosessin edetessä maat ensin hyötyvät parhaiden toimintatapojen ulottamisesta kaikille. Ennen pitkää järjestelmä ajautuu kuitenkin keskuspankkien tilannetta vastaavaan umpikujaan, jossa päivitettyjä parhaita toimintatapoja ei enää synny.
Tie ulos olisi pienten kokeilujen uudelleen aloittaminen, jolloin virheet eivät olisi uhka koko järjestelmälle. Tämän saavuttamiseksi päätöksenteko täytyisi palauttaa pienemmille itsenäisille yksiköille.
Yksiköiden paras koko riippuu siitä, keitä ihmisiä päätökset koskettavat. Joissain tapauksissa, kuten turvallisuuden alalla tai ympäristönsuojelussa, alueellinen tai globaali hallinto on ainoa mahdollisuus.
Talousjärjestelmää sen sijaan ei ole pakko keskittää vaikka se toisikin tehokkuusetuja. Hajauttaminen vähentäisi koko järjestelmän laajuisen katastrofin riskiä ja lisäisi kokeilujen kautta tapahtuvaa tietojen ja taitojen kehitystä. Lisähyötynä hajauttaminen parantaisi hallinnon kykyä tehdä kansalaisten hyvinvointia edistävää talouspolitiikkaa.
Kiinan tai Yhdysvaltojen kokoiset maat ovat selkeästi liian suuria itsenäisiä yksiköitä järjestelmäriskin kannalta.
Lisäksi olisi mielenkiintoista, jos yksiköt voisivat muodostua ja hajota orgaanisesti samanmielisten ihmisten yhteistyönä. Selkeyden nimissä käytän kuitenkin valtioita esimerkkeinä.
Yritykset ylikilpailuttavat valtioita
Nykyinen globaali talousjärjestelmä vähentää jatkuvasti valtioiden vapautta tehdä itsenäisiä talouspoliittisia päätöksiä. Nämä rajoitukset tulevat ilmi esimerkiksi vapaakauppasopimuksissa tai pääoman kansainvälisissä liikkeissä.
Vapaakaupassa vaikutus valtioiden itsenäiseen päätöksentekoon on suora. Vapaakauppasopimus voi muun muassa antaa yritykselle oikeiden haastaa valtio oikeuteen, jos se toimii yllättäen yrityksen intressejä vastaan.
Valtioiden halu liittyä tämänkaltaisiin sopimuksiin perustuu siihen, että vakaa toimintaympäristö houkuttelee yrityksiä maahan.
Kansainväliset sopimukset ovat selviä suoria rajoituksia itsenäiselle päätöksenteolle, mutta suurin vaikutus tulee epäsuorasti globaalista talousjärjestelmästä.
Epäsuora rajoite tarkoittaa tilannetta, jossa kansalaisten hyvinvointia lisäävä päätös ei edes kuulu päättäjien keinovalikoimaan, koska kansainväliset markkinat saattaisivat vastata negatiivisesti. Tähän sopii esimerkiksi yritysveroaste.
Käytännössä valtiot eivät ole vapaita valitsemaan hyvinvointia maksimoivaa veroastetta, koska yritykset voivat paeta korkean veroasteen maasta. Tämä sitoo valtiot haitallisen kilpailun kehään, jossa ne tekevät jatkuvasti veronalennuksia houkutellakseen yrityksiä (race to the bottom).
Pitkällä aikavälillä kaikki maat ajautuvat tilanteeseen, jossa supistuneet verotulot eivät riitä ylläpitämään koulutuksen ja infrastruktuurin tasoa, minkä päälle kyseiset yritykset on alunperin rakennettu.
Globaalin ja paikallisen uusi liitto
Samantapainen kaava toistuu monissa muissa talouden järjestämiseen liittyvissä päätöksissä. Yhdessä ne lisäävät järjestelmäriskiä, hidastavat kehitystä ja pakottavat valtiot järjestämään taloutensa kansainvälisten markkinoiden palvelukseen omien kansalaisten etujen sijasta.
Yksi vaihtoehto tälle haitalliselle trendille olisi saumaton globaali yhteistyö, jossa kiinnitettäisiin myös huomiota järjestelmäriskiin ja uusien toimintatapojen kokeilemiseen. Tämä on kuitenkin utopistinen ratkaisu, kuten epäonnistunut yhteistyö verotuksen saralla on osoittanut.
Jäljelle jää vaihtoehto, jossa valtiot ottavat takaisin itsenäisyyden taloutensa järjestämisessä. Tämä olisi käytännössä äärimmäisen vaikeaa, koska valtion yksipuolinen uudelleen asemointi globaalissa talousjärjestelmässä aiheuttaisi sille paljon ongelmia.
Näiltä ongelmilta suojautumiseen tarvittaisiin rajoituskeinoja esimerkiksi kansainväliseen kauppaan sekä pääoman ja ihmisten vapaaseen liikkumiseen.
Talous voidaan kuitenkin pyrkiä suunnittelemaan niin, että valtio voi jatkaa vuorovaikutuksessa kansainvälisillä markkinoilla vaarantamatta kykyään tehdä itsenäisiä päätöksiä.
Nämä keinot ovat kuitenkin erittäin epäsuosittuja, koska ne ovat päinvastaisia viime vuosikymmenien talouspolitiikan trendeihin verrattuna.
Ne vähentäisivät talouden tehokkuutta varmasti lyhyellä tähtäyksellä. Pitkällä aikavälillä on kuitenkin tärkeämpää, että järjestelmäriski vähenee, uusien ideoiden kokeilu kukoistaa ja taataan, että kaikki hyvinvointia lisäävät päätökset pysyvät keinovalikoimassa.
Ensimmäisen osan lopuksi painotan, että taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarkoitus ei ole nationalistinen valtioiden eristäytyminen.
Nationalistinen politiikka ajaa usein omien kansalaisten etua muiden maiden kustannuksella, mikä johtaa yritysverotuksen tyyliseen haitalliseen kilpailun kehään maiden välillä.
Sen sijaan lähtökohtana tulisi olla kaikkien ihmisten hyvinvoinnin edistäminen, mikä olisi kestävämmällä pohjalla, jos valtiot tekisivät talouspolitiikkaansa itsenäisesti. Tästä näkökulmasta katsottuna talouspoliittisten keinojen täytyy kuitenkin olla vähintään neutraaleja muita maita kohtaan, ja mieluiten kaikkia hyödyntäviä.
Tämä toivomus kaikkia hyödyttävästä talouspolitiikasta ja aiempi toteamus globaalin yhteistyön toimimattomuudesta saattaa kuulostaa ristiriitaiselta. Näissä on kuitenkin suuri ero, koska globaalissa yhteistyössä yksi ainut itsekäs valtio voi pysäyttää koko sopimuksen syntymisen.
Järjestelmä, joka sallisi yksipuolisen talouspolitiikan tekemisen, antaisi valtioille mahdollisuuden käyttää kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja ilman muiden maiden aiheuttamia esteitä tai tekosyitä.
Näin ollen hajautettu globaali talousjärjestelmä kannustaisi valtioita tekemään vastuullisia talouspoliittisia kokeiluja.
Kaikkein tärkein osa tätä orgaanista yhteistyötä olisi kokeiluista tulevan tiedon jakaminen. Tämä antaisi yksittäisille valtioille vapauden valita parhaista toimintavoista haluamansa.
Vapaus valita ilman että globaali talous asettaa paineen tehdä samoin kuin kaikki muut, on tässä avainasemassa, koska se takaa kokeilujen jatkumisen myös tulevaisuudessa.
Kirjoituksen osat